William Butler Yeats(1865-1939)
Kusta ben Luka on nimeni, kirjoitan
Abd Al-Rabbanille; juhlien kumppani
kerran,
nyt hyvän kalifin oppinut
rahastonhoitaja,
eikä muulle korvalle kuin hänen.
Kanna tämä kirje
halki Aarteiden talon
suuren pylväskäytävän
missä viirit kalifien roikkuvat,
yön väreissä
mutta kirkkaat kuin yön kirjailu,
ja odottavat sodan musiikkia, kulje ohi pienen
pylväskäytävän;
kulje ohi oppineisuuden kirjojen Bysantista
kirjoitettujen kullalla purppuraiselle värjäykselle,
ja pysähdy viimein, aioin sanoa,
Sapfon laulujen suuren kirjan luona;
mutta ei,
sillä jos jättäisit kirjeeni sinne, pojan
rakkautta kaipaavat, välinpitämättömät kädet saattaisivat
osua sille
ja antaa sen pudota huomaamattomana lattialle.
Pysähdy Parmenideen Tutkielman luona
ja jätä se sinne, sillä kalifien
maailman loppuun asti
täytyy pitää se täydellisenä, kuten he pitävät
hänen laulunsa
niin suuren maineessa.
Kun sopiva aika on kulunut
pergamentti on paljastava jollekin
oppineelle miehelle
salaisuuden joka muuten ei ollut löytänyt
kronikoitsijaa
villiä beduiiniä lukuunottamatta. Vaikka
hyväksyn
nuo vaeltajat jotka ottivat vastaansa
telttoihinsa
minkä suuri Harun al-Rashid, kiireisenä
persialaisen lähetystön tai kreikkalaisen sodan
johdosta,
täytyy välttämättä laiminlyödä; en voi kätkeä
totuutta
jonka vaeltaminen autiomaassa, piirteettömässä
kuten ilma siiven alla, voi antaa lintujen
nokkeluuden.
Myöhempänä aikana he ovat puhuva paljon
minusta
ja puhuva vain kuvitelmia. Muista
vuosi
jolloin rakastettu kalifimme teloitutti
visiirinsä Jafferin tuntemattomasta
syystä;
"Jos vain paita vartaloni yllä
tietäisi sen
repisin sen pois ja heittäisin sen
tuleen."
Tuo puhe oli kaikki minkä kaupunki
tiesi, mutta hän
vaikutti hetken tulleen
taas nuoreksi;
vaikutti niin tarkoituksella, mutisivat
Jafferin ystävät,
ettei kukaan voisi tietää että hän oli
omantunnon vaivaama -
mutta tuo on petturin ajatus.
Tarpeeksi minulle
että varhaiskesällä vuotta
mahtavin maailman
ruhtinaista
tuli luokse hänen vähiten arvostetun
hovimiehistänsä;
istui alas suihkulähteen marmoriselle
reunalle
yksi käsi keskellä kultakaloja
altaassa;
ja sen jälkeen käytiin keskustelu
jota suositttelen kaikille kronikoitsijoille
näyttämään kuinka väkivaltaiset suuret sydämet voivat
menettää
katkeruutensa ja löytää hunaja-
kennon.
"Olen tuonun solakan morsiamen
taloon;
tiedät sanonnan ´vaihda
morsianta kevään myötä´,
ja hän ja minä, uppoutuneina onnelli-
suuteen,
emme voi kestää ajatella että askellat näitä polkuja,
kun ilta herättää jasmiinin ja silti
olet vailla morsianta.'
"Vajoan vuosiin."
"Mutta sellaiset kuin sinä ja minä eivät vaikuta vanhoilta
kuten miehet jotka elävät tapojen mukaan. Jokaisena
päivänä
ratsastan haukan kanssa joen reunalle
tai kannan ylläni rengashaarniskaa,
tai riiaan naista; ei enempää vihollinen,
riistalintu, eikä nainen tee samaa
asiaa kahdesti;
ja siten metsästäjää kantaa silmässään
nuoruuden jäljittelyä. Voiko runoilijan
ajatus
joka kohoaa ruumiista ja ruumiiseen
putoaa
kuin tämä puhdas suihku, nyt menetetty keskelle sinistä
taivasta
nyt kylvettämässä lumpeenlehteä ja kalojen suomuja,
olla jäljittelyä?"
"Mitä merkitsee jos sielumme
ovat lähempänä vartalon pintaa
kuin sielut jotka eivät aloita mitään leikkiä ja
tuota mitään riimiä!
Sielun oma nuoruus ja ei
nuoruus vartalon
näkyy läpi piirteiden. Kirkas
on kynttiläni,
öljylamppuni liian uskollinen ollakseen näyttämättä
että se tehtiin suuren
isäsi hallituskaudella."
"Ja silti jasminiien vuodenaika lämmittää
veremme."
"Suuri ruhtinas, anna anteeksi vapaus
puheeni;
uskot että rakkaudella on vuodenajat, ja
uskot
että jos kevät kantaa pois minkä
kevät antoi
sydämen ei tarvitse kärsiä mitään tappiota; mutta minä
joka olen omaksunut bysanttilaisen
uskon,
joka vaikuttaa luonnottomalta arabialaisille
mielille,
ajattelen että valitessani morsiamen valitsen
ikuisuudeksi;
ja jos hänen silmänsä ei tulisi kirkkaaksi omaani
kohtaan
tai kirkastuisi vain varten jotakin nuorempaa silmää,
sydämeni ei voisi koskaan kääntyä pois päivittäisestä
turmiosta,
eikä löytää parannusta."
Mutta mitä jos olen
päihtynyt naiseen, joka niin jakaa
janosi noihin vanhoihin vaikeasti tulkittaviin
salaisuuksiin,
niin ponnistelee katsoakseen elämämme tuolle puolen,
silmä
joka ei koskaan tietänyt että ponnistus vain
harvoin näyttäisi kirkkaalta,
ja silti voi itse näyttää itse nuoruuden
lähteeltä,
ollen täynnä elämää."
"Jos se vain olisi totta
olisin löytänyt parhaimman minkä elämä
voi antaa,
kumppanuuden noissa salaperäisissä
asioissa
jotka tekevät miehen sielun tai naisen
sielun
itse eikä jotakin toista sielua."
"Että rakkauden
täytyy tarpeita olla tässä elämässä ja siinä mikä
seuraa
muuttumattomana ja rauhassa, ja on oikein
jokaisen filosofin pitäisi ylistää tuota
rakkautta.
Mutta minä olematta yksi voin ylistää sen
vastakohtaa.
Se tekee intohimoni voimakkaammaksi vain
ajatella
kuten intohimo herättää riikinkukon ja hänen
elämänkumppaninsa,
villin uroshirven ja vaatimen; että
suusta suuhun
on ihmisen pilkka muuttumattoman
sielun.
Ja sitten hänen runsautensa antoi minkä
nyt
voi vavisuttaa enemmän kukkasia syksyn
koleudesta
kuin koko puhkeava kevätaikani tiesi.
Tyttö
kyyhöttänyt jollakin ikkunalla
äitinsä talossa
oli katsellut päivittäistä kulkuani
edestakaisin;
oli kuullut menneisyyteni mahdottoman
historian;
kuvitellut jonkin mahdottoman historian
elettynä rinnallani; ajatteli ajan
turmeleva kosketus
antoi vain syyn naisen
huolenpidolle.
Silti se oli rakkautta minuun, vai oliko se
rakkautta
sen voimakkaan salaisuuden joka on huumannut
katseeni,
mikä hämmensi hänen kuvitelmansa ja suunnitteli
hänen huolenpitonsa?
Vai nostiko tuon salaisuuden soihdunvalo
esiin piirteeni sellaisessa valossa ja
varjossa
kaksi mietiskelevää intohimoa valitsivat yhden
aiheen
kautta silkan hämmennyksen? Hän
ei ollut askeltanut
puutarhanpolkuja, eikä laskenut yhteen
huoneita,
ennen kuin hän oli levittänyt kirjan
polvillensa
ja kysynyt kuvista tai
tekstistä;
ja usein noina ensimmäisinä päivinä näin hänen
tuijottavan
vanhaa kuivunutta kirjoitusta oppineella
kielellä,
vanhoja kuivuneita puunkarahkoja jotka eivät koskaan voisi
tyydyttää
kevään suurenmoisuutta; tai liikuttaa
kättä
kuin tuo kirjoitus tai kuvioitu sivu
olisi jokin rakas poski.
Kuuttomana yönä
istuin missä saatoin katsella hänen nukkuvaa
muotoaan,
ja kirjoitin kynttilänvalossa; mutta hänen
hahmonsa liikkui,
ja peläten valoni häiritsevän
untaan
nousin jotta voisin peittää sen
kankaalla.
Kuulin hänen äänensä, "Käänny että voin
selvittää
mikä on kumartanut hartiasi ja tehnyt
kalpeaksi poskesi";
ja näin hänen istumassa pystyssä
sängyssä;
ja oliko että hän puhui vaiko jokin mahtava
djinni?
Sanon että djinni puhui. Pitkän
tunnin
hän vaikutti oppineelta mieheltä ja minä lapselta;
totuudet ilman isää tulivat, totuudet joita ei mikään
kirja lukemattomista jotka olen lukenut,
eikä ajatus hänen mielestään tai omastani siittänyt,
itsesyntyisiä, jalosyntyisiä, ja yksinäisiä totuuksia,
nuo kauhistuttavat väistämättömät suorat linjat
vedetyt halki vaeltavan tahdottoman unen,
jopa noiden totuuksien joiden kun luuni ovat tomua
täytyy ajaa arabialaista joukkoa.
Ääni vaimeni,
ja hän kävi pitkälleen sängylleen ja nukkui, mutta heräsi aamun ensi
kimmellyksessä, nousi ylös ja lakaisi talon ja lauloi työstänsä
lapsellisessa tietämättömyydessä kaikesta tapahtuneesta.
Tusina luonnollisen unen yötä, ja sitten
kun täysikuu ui suurimpaan korkeuteensa
hän nousi, ja silmänsä tiukasti suljettuina unessa
käveli halki talon. Huomaamattomana ja ilman tuntemusta kosketukseni
käärin hänet raskaaseen hupulliseen viittaan, ja hän,
puoliksi juosten, pudottautui ensimmäisellä autiomaan harjanteella
ja siellä merkitsi nuo tunnukset hiekkaan
joita päivä päivältä tutkin ja joita hämmästelen,
valkoisella sormellansa. Johdatin hänet kotiin unessa
ja taas kerran hän nousi ja talon lakaisi
lapsellisessa tietämättömyydessä kaiken mikä oli tapahtunut.
Jopa tänään, jälkeen noin seitsemän vuoden
jolloin ehkä kolmasti jokaisena kuukautena hänen suunsa
kuiskaili viisauden autiomaan Djinnien,
hän pitää tuon tietämättömyyden, eikä näyttänyt ole
tuota ensimmäistä luonnotonta kiinnostusta kirjoihini.
Vaikuttaa olevan tarpeeksi että olen siellä; ja silti
vanha opiskelijatoveri, jonka mitä kärsivällisin korva
kuuli kaiken ahdotuksen kiihkeän nuoruuteni,
vaikuttaa että minun täytyy osta tieto rauhallani.
Mitä jos hän menettää tietämättömyytensä ja siten
uneksii että rakastan häntä vain äänen vuoksi,
että jokainen lahja ja jokainen ylistyksen sana
on vain maksu tuosta keskiyön äänestä
joka on vanhuudelle mitä maito on lapselle!
Jos hän menettäisi rakkautensa, koska hän olisi kadottanut
luottamuksensa minun omaani, tai jopa menettäisi
sen ensimmäisen yksinkertaisuuden, rakkauden, äänen ja kaiken,
kaikki hienot sulkani pois kynittäisiin
ja minä jätetty värisemään. Ääni on ammentanut
viisauden ominaisuuden hänen rakkautensa
erityisestä ominaisuudesta. Merkit ja muodot;
kaikki nuo yleistykset joista pidit olivat
Parmenideen suuresta tutkielmasta;
kaikki, kaikki nuo pyörteet ja kuutiot ja keskiyön asiat
ovat vain uusia vartalonsa ilmaisuja
juopuneita nuoruutensa suloisesta katkeruudesta.
Ja nyt äärimmäisin salaisuuteni on ilmi.
Naisen kauneus on myrskyn riepottama viiri;
alla sen viisaus seisoo, ja minä yksin -
kaikista Arabian rakastajista minä yksin -
enkä häikäisemänä hänen kirjontansa, enkä eksyneenä
sekaannukseen yöllisen pimeyden laskosten,
voin kuulla aseistautuneen miehen puhuvan.
(The Gift of Harun al-Rashid, kirjoitettu vuonna 1923, julkaistiin The Dial-lehdessä vuonna 1924. Se on tähän käännetty kokoelmasta The Tower(Lontoo: Macmillan 1928).
Harun al-Rashid(763/766-809) oli Abbasidien dynastian viides hallitsija, kalifi al-Mahdin(775-85) poika joka seurasi veljeään al-Hadia(n. 764-785-786) hallitsijana. Hänen hallituskautensa edusti jälkimaailman silmissä kultakautta, osin siksi että hänen kuolemansa jälkeen seurasi pitkä sisallissota, jossa hänen poikansa, kalifit al-Amin(787-809-13) ja al-Mamun(786-813-33) taistelivat vallasta, Harunin veljen - ja heidän isänsä tälle aikoman seuraajan - prinssi Ibrahimin(779-839), laulajan ja runoilijan, myös kantaessa kalifin titteliä 817-19.
Qusṭā ibn Lūqā, Yeatsin Kusta ben Luka, "Konstantinos Loukaksen poika", oli kristitty, kreikkalaisen taustan omannut oppinut, joka käänsi etenkin lääketiedettä ja tähtitiedettä koskeneita kirjoituksia arabiaksi ja kirjoitti myös itse aiheista. Hänen toimintansa katsotaan sijoittuvan 800-luvun jälkipuolelle, ja joskus hänelle annetaan tarkemmiksi elinvuosiksi 820/830-912/913. Hän siis eli Harun al-Rashidin kuoleman jälkeen ja Abbasidien kukoistuskauden sijaan aikana, jolloin valtakunta hajosi kalifi al-Mutawakkilin(847-61) murhan jälkeen.
Jaffer on visiiri Ja'far ibn Yahya al-Barmaki(767-803), jonka edustama alunperin buddhalaisten Barmakidien suku oli Abbasidien itsensä jälkeen kalifaatin vaikutusvaltaisin ja rikkain kunnes Harun al-Rashid äkkiä kääntyi heitä vastaan, teloitutti monia suvun johtavista jäsenistä ja heidän seuraajistaan, ja otti haltuunsa osan heidän omaisuudestaan. Vaikka takana oli todennäköisesti kalifin usko, että suvun valta uhkasi hänen omaansa, jälkimaailma kehitti tarinan, että kalifi oli naittanut ystävänsä suosikkisisarelleen, jotta molemmat voisivat olla läsnä hänen kanssaan samaam aikaan ja ottaa osaa hänen juhliinsa, mutta vaatien, että avioliitto ei saisi täyttymystään. Kalifin sisar kuitenkin tarinan mukaan vietteli aviomiehensä viemään hänen neitsyytensä, ja saatuaan tietää asian, kalifi olisi teloituttanut Jafferin.
"Suuri isäsi" on kalifi al-Mahdi(n. 744-775-785) joka todennäköisesti kuoli ratsastusonnettomuudessa (vaikka esitettiim väite, että hänet olisi myrkytetty), yhden version mukaan hänen villiintyneen hevosensa kantaessa hänet rauniotalon oviaukon läpi, jonka yläosaan hän löi päänsä kohtalokkain seurauksin. Myös hänen seuraajansa al-Hadin kuolemasta, virallisesti sairaudesta, esitettiin väite, että hänen oma äitinsä al-Khayzuran(k. 789) olisi määrännyt orjattarensa tukahduttamaan poikansa tyynyillä, jotta tämän suosikkipoika Harun pääsi hallitsijaksi. Oikea Qusṭā ibn Lūqā syntyi noin puoli vuosisataa al-Mahdin kuoleman jälkeen.
Tytto josta tulee Kusta ben Lukan vaimo perustuu Yeatsin omaan vaimoon Georgie Hyde-Leedsiin(1892-1968) ja tämän näkemät näyt olivat perusta Yeatsin teokselle Näky(A Vision, 1925), jonka Basam Books julkaisi suomeksi vuonna 2021 Jyrki Vainosen(1963-) kääntämänä, käännöksen perustuessa vuoden 1937 laajennettuun painokseen. Tämä runo sisältyi teoksen ensipainokseen.
